Olen vieraillut Suomessa usein erilaisilla musiikkijuhlilla. Minua pyydettiin kirjoittamaan kokemuksistani. Istuin alas ja mietin, mistä aloittaa. Ehkäpä siitä päivästä, jolloin ensimmäisen kerran ylitin Suomen rajan? Muistan, kun kuumana kesäpäivänä saavuin Savonlinnan oopperajuhlille. Sininen järvi välkehti auringossa, valkoiset purjeveneet kiitivät ulapalla ja veden ympäröimällä saarella kohosi vanha Olavinlinna, joka kolmine torneineen toi mieleeni kolmimastoisen laivan.
Ensimmäisellä matkallani kuulin Matti Salmisen ja Soile Isokosken laulua ja olin vaikuttunut. Kuuluisasta Suomi-ilmiöstä on kirjoitettu paljon: Upean basson sekä loistavan mezzosopraanon lisäksi Suomesta on tullut kokonainen sukupolvi laulajia, jotka ovat niittäneet mainetta kansainvälisillä oopperalavoilla. Myöhemmin minulla on ollut mahdollisuus nähdä ja kuulla heidän esityksiään Bayreuthissa, Salzburgissa, Münchenissä ja Pariisissa. Suomalaiset äänet syntyivät yhtäkkiä ja samanaikaisesti: kyseessä on eräänlainen kulttuurinen räjähdys ja sen syyt eivät ole selvinneet tähän päivään mennessä. Kuitenkin laulukulttuurin kukoistus oli vasta alkusoittoa vielä tärkeämmille, orastaville prosesseille.
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Suomen kohdalla kyse on oikeansuuntaisesta kulttuuripolitiikasta, valtion kattavasta tukijärjestelmästä ja korkeasta musiikkikulttuurista. Helsingin konservatoriossa, joka on keskiasteen oppilaitos ja jota Venäjällä vastaa musiikkiopisto, oppilaat soittavat jo miltei kuin ammattilaiset. Minulla oli mahdollisuus kuulla Musica Nova-festivaalilla erittäin tasokasta naiskvartettia, jonka jäsenet olivat opiskelijoita: teini-ikäiset tytöt soittivat suomalaista ja venäläistä nykymusiikkia niin innokkaasti, intohimoisesti ja taiturimaisesti, että väistämättä innostus tarttui myös yleisöön.
Suomen johtavassa musiikkioppilaitoksessa, Sibelius-Akatemiassa, on jo 1970-luvulta alkaen työskennellyt erittäin päteviä pedagogeja. Esimerkiksi Jorma Panulan luokalta versoi lahjakkaita ja luovia kappellimestareita: jo pelkkä Esa-Pekka Salosen nimen mainitseminen puhuu puolestaan!
Noina vuosina yhdessä Salosen kanssa opiskeli Osmo Vänskä, jonka on onnistunut kouluttaa Lahden orkesterista huippuryhmä. Myös Jukka-Pekka Saraste, joka aina jaksaa hämmästyttää: en milloinkaan unohda, millaisella intensiteetillä hän johti Prokofjevin viidennen sinfonian Bonnissa Beethoven-juhlilla! Mistä yhtäkkiä melko viileästä suomalaisesta luonteesta nousee herkkä ja syvä ymmärrys luonteeltaan hyvin venäläistä musiikkia kohtaan? Niin mukaansa tempaava dramaattisuus ja avoin emotionaalisuus?
Kyseisinä vuosina Sibelius-Akatemiassa opiskeli myös Kaija Saariaho – suomalaisten säveltäjä numero 1!
Saariahosta muistui mieleeni: Pohjoiselle musiikkikulttuurille on tyypillistä, että Magnus Lindbergin, Tapio Tuomelan sekä Tiensuun ohella sitä edustaa myös Kaija. Yleisesti Itämeren maissa on nähtävissä samanalaisia kulttuurin kehitystrendejä: yksi niistä on, että Suomen ja myös Viron musiikilla on naisen kasvot. Viime vuosikymmeninä julkisuuteen on astunut joukko naissäveltäjiä ja naiskapellimestarita, jotka ovat menestyneitä, suosittuja ja jotka työskentelevät aktiivisesti. Itämeren maissa naisten sosiokulttuurinen asema on perinteisesti ollut keskeinen eri elämänalueilla, myös politiikassa.
Mutta Saariahon musiikki ei ole enää vain suomalainen ilmiö. Se kuuluu koko maailmalle ja sitä esitetään menestyksellisesti eri konserttisaleissa ja oopperataloissa. Miltei kaikilla nykymusiikin festivaaleilla soitetaan Saariahon orkesteri- ja kamarimusiikkia; hänen teoksiaan esittävät ystävät Salonen ja Saraste, jotka sisällyttävät Kaijan teoksia konsertti- ja kiertueohjelmistoihinsa. Kun muistaa, että Salonen on työskennellyt Los Angelesin orkesterin kanssa ja johtaa nyt Lontoon filharmonista orkesteria, on selvää, että jo pelkästään tästä syystä Saariahon musiikki soi kaikilla mantereilla.
Gérard Mortier, Salzburgin musiikkijuhlien legendaarinen intendentti vuosina 1991 – 2000, kuuli Kaijan musiikkia ja pyysi häntä kirjoittamaan oopperan. Syntyi kuuluisa, hyvin koskettava oopperateos L'Amour de loin – Kaukainen Rakkaus. Oopera esitettiin Salzburgin musiikkijuhlilla, sitten Santa Fessa, Pariisissa ja lopulta Salzburgin esitys siirrettiin Suomen Kansallisoopperan näyttämölle (Peter Sellars ohjasi, Pietarin Mariinski-teatterin George Tsypin lavasti ja orkesteria johti Esa-Pekka Salonen).
Useita vuosia myöhemmin Mortier, josta oli tullut Pariisin oopperan intendentti, tilasi Kaijalta seuraavan oopperan: hän sävelsi sydäntä riipaisevan Adriana Materin vakituisen yhteistyökumppaninsa, kirjailija Amin Maaloufin librettoon. Ooppera kertoo naisen vaikeasta kohtalosta jossakin maapallon kriisipisteessä, joka sijaitsee ehkä Balkanilla, Kaukasuksella tai Lähi-idässä. Tapahtumapaikka ei ole tärkeä: tärkeää on teoksen humanistinen ja pasifistinen viesti, joka on voimakas protesti väkivaltaa vastaan ja joka on ilmaistu musiikin keinoin. Saariahon musiikin kieli on täynnä häikäisevän kauniita, erittäin ranskalaisia ääniä, mikä ei ole yllättävää: hän on asunut pitkään Pariisissa.
Kantaesityksessä Pariisissa orkesteria johti tietenkin Salonen, kukapa muu osaisi arvostaa Saariahon musiikin kauneutta ja ilmaisuvoimaa niin kuin hän. Salonen säveltää myös itse, tosin harvemmin, milloin ylikapellimestarin loputtomilta velvollisuuksilta ehtii. Hänen musiikkinsa on luonteeltaan aivan erilaista kuin Saariahon. Kaija Saariahon musiikille on ominaista ranskalaisen väripaletin vaikutus, hänen ilmaisunsa on aina impulsiivista ja spontaania. Salosen musiikilliset rakenteet ovat paljon punnitumpia ja rationaalisempia. Hän on älykäs ja herkkä muusikko, joka suunnittelee huolellisesti musiikilliset rakenteet, hänen teoksissaan välkkyy erilainen, ihanteellisen kristallin viileähkö kauneus. Kuulija voi nauttia kristallinkirkkaasta geometriasta ja tarkastella kristallia eri kulmista syvyyteen katsoen. Pietarissa Salonen on johtanut teoksiaan itse, Valkeiden Öiden festivaaleilla on esitetty teokset "Gambit" ja ”Insomnia” ("Unettomuus").
Työpari Salonen - Saariahon yhteistyö ei ole sattuman sanelemaa. He edustavat suomalaista musiikkia kaikkialla maailmassa, missä kulloinkin asuvat ja työskentelevät. Salonen sisällyttää ohjelmistoihinsa suomalaisten säveltäjien teoksia aina Sibeliuksesta nykysäveltäjiin. Esimerkiksi Jean Sibeliuksen juhlavuonna suomalaisia klassikoita esitettiin kaikkialla. Salonen teki laajamittaisen kiertueen Euroopassa ja esitti kaikki Sibeliuksen orkesteriteokset Pariisissa ja Lontoossa. Helsingissä Suomen musiikin patriarkan teoksia esitettiin erittäin paljon. Helsingin kaupunginorkesteri esitti kaikki Sibeliuksen sinfoniat kahdessa päivässä - Sibelius kirjoitti ne juuri tälle orkesterille.
Päätelkää itse: 125 vuotta sitten kapellimestari Robert Kajanus perusti ensimmäisen ammattiorkesterin Pohjoismaihin ja siitä tuli erityisesti Sibeliuksen orkesteri. Samanaikaisesti Suomeen perustettiin Helsingin musiikkiopisto. Orkesteri esitti lähes kaikki Sibeliuksen orkesteriteosten maailman kantaesitykset (yhtä lukuun ottamatta). Sibelius itse tavallisesti johti kantaesitykset. Vain kerran hän ei ollut paikalla: sinä iltana hän oli sairas ja kuunteli konsertin kotona radiosta. Ja hän kuoli lähetyksen aikana muutamaa tahtia ennen teoksen päättymistä.
Tämä tapahtui 20. syyskuuta vuonna 1957. Päivälleen tasan 50 vuotta myöhemmin avattiin Sibeliukselle omistettu konserttikausi. Ensimmäisessä konsertissa Finlandia-talolla Helsingin kaupunginorkesteri soitti Sibeliuksen ensimmäisen ja toisen sinfonian: konsertti päättyi 21:15 eli täsmälleen 50 vuotta Sibeliuksen kuoleman jälkeen.
Päivämäärien ja tapahtumien vuoropuhelu ovat erittäin tärkeää: ne liittävät eri aikakaudet yhteen, vahvistavat historian jatkuvuutta ja kansallista kulttuuria. On syytä muistaa, että sata vuotta sitten, vuonna 1907, Sibelius johti itse Pietarissa kolmannen sinfoniansa kantaesityksen, jolloin hän lopullisesti vahvisti asemansa Suomen musiikin lähettiläänä myös venäläisten keskuudessa.
Yhden artikkelin puitteissa on mahdotonta kuvata kaikkia niitä vaikutelmia, joita olen kokenut suomalaisen musiikin ääressä. Kun vierailin Viitasaarella ja uppouduin ainutlaatuisen Musiikin aika-festivaalin tunnelmaan, kun olen ollut läsnä Suomen Kansallisoopperan ensi-illoissa ja sitten vaeltanut pimeässä pakkasillassa jäätynyttä rantaa pitkin ja käynyt läpi uudelleen kuulemani mielessäni. Kuinka olen löytänyt Helsingin epätavallisen arkkitehtuurin ankarat ääriviivat, miten olen kulkenut oopperatalolta Finlandia-talolle puiston hiekkatietä pitkin. Kun tapasin joulupukin, suomalaisten pakkasukon, lumisessa metsässä: oli hämärää, lumi narskui kävellessä - Kuhmossa oli kova pakkastalvi. Matkalla meille lauloivat punaisiin pukeutuneet tontut, joimme kuumaa glögiä nuotion äärellä, söimme piparkakkuja ja sitten astuimme sisään lämpimään, kirkkaasti valaistuun mökkiin. Yöllä suuressa Kuhmon konserttitalossa, valtavan joulukuusen äärellä helisi kantele ja runolaulaja lauloi Kalevalan runoja. Menneisyys ja nykyisyys, luonto ja musiikki, laulajat ja kapellimestarit, festivaalit ja ensi-illat – pieni Suomi voi olla ylpeä muusikoistaan.
Guljara Sadyh-zade
Päivitetty 2.8.2010
