Minun Suomeni: Arkadi Sosnovin havaintoja 

”Minusta tuntui aina hämärästi siltä, että Suomella oli pietarilaisille jokin erityinen merkitys, että sinne matkustettiin vetämään kasvojen ylle kulmakarvoihin saakka tuo syvällä riippuva lumitaivas, nukahdettiin pienissä majataloissa, joissa vesi kannuissa oli kuin jäätä, ja lopulta yritettiin ajatella sitä, mitä ei Pietarissa voitu ajatella loppuun saakka.”

Osip Mandelštam, Ajan kohina (1925). 

Kirjoitukseni mottona oleva sitaatti Mandelštamilta jatkuu runollisessa hengessään näin: ”Minäkin pidin tästä maasta, jossa kaikki naiset olivat mallikelpoisia pyykkäreitä ja jossa ajurit ulkonäöltään muistuttivat senaattoreita.”

Jos syvällä riippuva lumitaivas on Venäjälle ja Suomelle edelleenkin talvisin yhteistä, niin pienten majatalojen suhteen Sokos ja muut hotelliketjut ovat nykyään eri mieltä. Suomalaisnaisista taas voidaan sanoa, että he ovat nykyisin mallikelpoisia englannin kielen ja tietokonetaidot hallitsevia johtajia tai herttaisia maanviljelijöiden vaimoja, jotka ovat kuin suoraan Valion voimainoksesta. ”Taksiajurit” puolestaan, vaikkakaan eivät ulkonäöltään muistuta senaattoreita, laskuttavat matkasta taksamittarin lukeman mukaan ja antavat siitä ehdottomasti kuitin. Pietariin tämä käytäntö ei ole juurtunut.

Koska elämme Suomen rinnalla, meidät on tuomittu joutumaan verratuiksi Suomeen. Musertavan useassa tapauksessa häviämme näissä vertailuissa, valitettavasti. Suomi on puhdas maa (puhtaus on monitahoinen käsite), uuttera maa, hyvin hoidettu aina puiston poluista kommunikaattorin viimeisimpään malliin asti ja lisäksi kunnollinen. (Suomessa on järjestys, ja sieltä puuttuu meille tavanomainen sekasorto monilla elämänalueilla.) Voiko meistä venäläisistä muka sanoa samaa? Ei. Me olemme vain suuria.

Olen lähdössä Repin-junalla Helsinkiin. Seitsemältä aamulla Pietarin Suomen-asemalla ei ole tuoreita sanomalehtiä. Jään siis junamatkalla ilman ajankohtaista lukemista. Tuttu juttu, mutta tällä kertaa se suututtaa minua. Miten niin niitä ei ole? Eikö Pietari muka ole suurkaupunki? Eikö se ole ikkuna Eurooppaan? Entä sitten Helsinki, jossa tuoreet lehdet, kuten tuoreet mansikatkin, ilmestyvät kuudelta aamulla (tiedän tämän varmasti)? Esimerkiksi laadukas, monisivuinen Helsingin Sanomat, jonka levikki on 450 000 kappaletta ja joka näin ylittää kaikkien pietarilaisten päivittäisjulkaisujen yhteenlasketun levikin, odottaa lukijaansa kotiovella ja päärautatieaseman kioskissa.

Jo vuonna 1989 havaitsin ensimmäisessä laajassa Suomea käsittelevässä aineistossani Komandirovka v Zazerkalje (”Työmatka Peilimaahan”) hämmästyttävän paradoksin: ylittäessä valtioitamme erottavaa rajaa, joka itse asiassa on aikoinaan vain sovittu siihen vedettäväksi, todellisuus muuttuu toisenlaiseksi. Tiet ovat parempia, ilma puhtaampaa, lumi valkeampaa, satoisuus korkeampaa, vaikka luonto- ja ilmasto-olot ovat samat. Vietin tuolloin viikon Lappeenrannassa, jonka mutkaton tunnuslause on ”paras olla!”. Kävin paperitehtaassa, jonka vieressä on kaupungin uimaranta, voitteko kuvitella? Vierailin myös makeistehtaalla, jossa valmistetaan kuuluisien Marianne-karamellien lisäksi hyvänmakuisia liköörikonvehteja metsämarjoista, sekä tutustuin kaupungille tuoretta lihaa toimittavaan yksityiseen maatilaan (todellinen porsaiden paratiisi).

Tapaamista Lappeenrannan kaupunginjohtajan kanssa on mukavaa muistella vieläkin. Tapaaminen järjestettiin työmatkani kolmantena päivänä ja jostakin syystä saunassa. Hämmästyin vähäsen, sillä vaikka kaupunginjohtaja on viranomainen, hän ilmestyi saunaan sovittuna ajankohtana. Luulin, että seurustelisimme hetken aikaa vaikkapa vierashuoneessa, mutta minut ohjattiinkin saunan pukuhuoneeseen, jossa muutaman muun miehen joukossa vaatteitaan riisui ikääntynyt elämäniloinen mies. Kävi ilmi, että juuri hän oli kaupunginjohtaja. Saunoimme hyvin ja sen jälkeen keskustelimme avomielisesti. Voisitteko kuvitella Venäjällä tällaista ”puolivirallisuutta”? Puhuimme siitä, kuinka Lappeenranta Viipurin lähellä sijaitsevana entisenä maaseutuna on ohittanut kehityksessä Viipurin ja korvannut sen nyky-Suomessa monessa suhteessa. Lappeenrantaan on rakennettu erinomainen yliopisto, teknologiapuisto sekä upeita asuinkortteleita suurten luonnon metsäalueiden varrelle. Lappeenranta – paras olla! Viipuri – auts!

Onkin kiinnostavaa, miksi me venäläiset olemme omaksuneet naapuriltamme niin vähän, vaikka olemme eläneet niin monta vuotta tämän puhtaan, uutteran, hyvin hoidetun ja kunnollisen maan vierellä. Ovatko maidemme alueiden ja väkilukujen kokoerot tosiaankin este naapurimaan kokemuksen sisäistämiselle?                  

Lahjakas, kirjoituksissaan maaperää teemana painottava kirjailija ja lehtimies Zahar Prilepin väittää esseessään seuraavaa: ”Venäjä on elämän kannalta kaikkein sopeutumattomin maa. Yhden hehtaarin alalta saatavan kasviperäisen biomassan määrä on Venäjällä keskimäärin yli kaksi kertaa matalampi kuin Länsi-Euroopassa ja lähes viisi kertaa matalampi kuin USA:ssa.” Lisäksi Prilepin kirjoittaa, että vaikka venäläinen elättelisikin toiveita siitä, että hän voisi kaihtaa työn tekemistä, hän tekisi niin vain, koska hän on vuosisatoja tehnyt töitä sillä tavalla, ettei se olisi tullut yhdellekään saksalaiselle unissaankaan mieleen.    

Minulle tulee heti mieleen ajatus: Jätetäänpä saksalaiset sikseen. Mutta onko Suomi, jossa ei ole Krasnodarin ja Stavropolin aluepiirien kaltaista vilja-aittaa eikä myöskään venäläisen kokoluokan keskipalstoja, muka elämän kannalta Venäjää mukautuvaisempi maa? Siellä ei myöskään ole ylistettyjä hiilivetyjämme. En nyt muistuta, mikä maa on maailman johtavin talouden kilpailukyvyssä ja hi-techin kehitystasossa mitattuna. Kerrotaanpa vielä, että pohjoinen Oulun kaupunki on tunnettu niin teknologiakeskuksestaan kuin elämyspuistostaankin – vastaavaa ei löydä sen samoilla leveysasteilla sijaitsevasta venäläisestä ystävyyskaupungista Arkangelista.

Usein me venäläiset tunnustaessamme mukavuuksien ja aineellisten hyödykkeiden puutteen tavallisen venäläisen mittapuussa ikään kuin vastapainona ylpeilemme Venäjän saavutuksilla kulttuurin saralla, noilla mitä korkeimmilla hengen tuotoksilla, ja se on pyhä totuus. Eivätkö suomalaisetkin voi suoda itselleen tätä kunniaa? Ajatellaanpa vaikka Kalevalaa ja Sibeliusta, ja listaa voisi jatkaakin. Kokonaan toinen kysymys on, kykenisivätkö suomalaiset organisoimaan elämän oikein ja hallitsemaan sitä valtavankokoisessa maassa vai onko kaikki heillä kansanluonnetta myöden laskettu kompaktiuden varaan?      

Olemme matkalla Suomessa, tuhansien järvien maassa, kuten matkaoppaissa kirjoitetaan. Eteemme levittäytyy yksi tuhansista, ja säntillinen lautta auttaa meitä ylittämään sen. Lautan kuljettajaa ei tarvitse odottaa, sillä hän ei ole mennyt sivummalle tupakalle eikä lähtenyt lounaalle tai tapaamaan tyttöystäväänsä. Lautta täyttyy autoista ja lähtee heti matkaan. Kiinnitymme laituriin. Autot ajavat ulos lautasta kylätielle kolmessa rivissä, kuten ne lautallakin olivat, eivätkä kolhi toisiaan. On tosin mahdollista, että jollakin on tulipalokiire ja jollakin taas sielu ja täyteen ahdettu ajopeli janoavat vauhtia. Siksi onkin kunnioitettava kanssamatkustajia lautalla. Sellainen on järjestys sekä paperilla että ihmisten päässä.

Muistan, kun halusimme vaimoni kanssa rakentaa talon pieneen suomalaiseen kuntaan maalauksellisen kauniin järven rannalle. Menimme lautakuntaan. Siellä meille selitettiin, että kylää suunnitellaan, rantaviivan pitäisi olla vapaa, talollemme löytyisi paikka kolmannesta rivistä, mutta joitakin rajoituksiakin olisi: talo ei saisi olla liian korkea, jottei se peittäisi neljänteen tai viidenteen riviin rakentavien näkymää järvelle, ja tiettyä väriä ja materiaalia suosittaisiin, jottei rikottaisi yleistä harmoniaa jne. Mitä harmoniaa? Ympärillähän on metsää! No harmoniaa metsän, järven ja koko ympäristön kanssa. Vai verrataanko tilannetta mielivaltaan, joka vallitsee Venäjän mökkikylissä, kun jokainen yrittää pistää pystyyn naapurin taloa korkeamman huvilan, valloittaa sienimetsikön ja sulkea aidalla järvelle johtavan polun, vai tuliko asia jo selväksi? Kuten suomalaisilla, myös venäläisillä kyllä on rajoittavia lakeja. Ne vain on hyväksytty pikemminkin sen vuoksi, että paikalliset viranomaiset voisivat rikastua niiden kiertämisestä ottamillaan lahjuksilla ja pystyttää itselleen palatseja.

Taloa Suomeen emme sitten rakentaneetkaan, rahat eivät riittäneet. Nyt ei voi muuta kuin kadehtia hiljaa niitä, jotka ilmoittautuivat talonrakentajiksi kolmanteen riviin.

Viime kesänä kävin kaksi kertaa Tampereella, jossa en aikaisemmin ollut käynyt kertaakaan. Kaupunki sai minut heti valtaansa. Tuomiokirkko romantiikan symbolina, lempitaidemaalarini Hugo Simbergin freskoilla koristeltuna. (Hänen maalauksensa Haavoittunut enkeli ilmentää Suomen itsenäistymishalua.) Leveitä jalkakäytäviä sekä paljon vehreyttä ja museoita, joiden joukossa Euroopan ainoa jatkuvasti toiminnassa oleva V.I. Leninin museo. Suomalaiset ovat voittaneet meidät tässäkin. Lenin vietti etenkin poliittisten olojen kärjistymisen aikana paljon aikaa Suomessa, joka ei selvästikään ollut Venäjän imperiumin kehnoin kolkka. Saattaa olla, että Leninin toimia ohjasi myös kiitollisuudentunne hänen antaessa lokakuun vallankumouksen jälkeen asetuksellaan itsenäisyyden Suomen suuriruhtinaskunnalle. Se ei kuitenkaan estänyt hänen aatetovereitaan aloittamasta nuoressa tasavallassa lyhyttä, mutta veristä kansalaissotaa, jonka käännekohta oli veljessodan verilöyly Tampereella 6.4.1918. Tämän traagisen päivän tapahtumista kertoo näyttely, joka vaikuttaa museokävijän kaikkiin aisteihin valokuvin, dioin, vanhoin elokuvaotoksin, jalkojen alle jäävin rakennusten raunioin, ruudin ja savun hajuin.

On paikallaan sanoa, että suomalaisten museokulttuuri on erittäin korkealaatuista. Se on sekoitus viimeisteltyä suunnittelua, korkeaa teknologiaa ja syvällistä syventymistä aiheen ytimeen. Lenin-museossa siihen lisätään vielä käytännöllisyys: Museossa käy päivittäin 40–50 pääasiassa suomalaista ja venäläistä vierasta. Pääsylipun hinta – 5 euroa aikuisilta ja 3 euroa koululaisilta – on mitättömän pieni, mutta sen sijaan myynnissä on 18 euron hintaisia, Gagarinin, Leninin ja Che Guevaran kuvilla painettuja t-paitoja, jotka menevät kuin kuumille kiville ihan kevyesti! Tähän lisätään vielä postikortit, neuvostopropagandan näytteet. Mistä muualta vielä löydätte niitä?

Punatiilisessä entisessä tehdasrakennuksessa sijaitsevassa Vapriikin museokeskuksessa (suomalaiset ovat todellisia mestareita säilyttämään arkkitehtonisesti arvokkaita teollisuusrakennuksia ja muuttamaan ne museoiksi ja gallerioiksi) oli matkani aikana meneillään Amerikan intiaanien historiasta kertova näyttely. Yllättävää, eikö totta, kun ajattelee, miten kaukana Tampere ja intiaanireservaatti ovat toisistaan. Tampereen taidemuseossa sen sijaan oli nähtävillä näyttely ”Choosing My Religion – uskontoja jäljittämässä”, joka tulkitsi keskeisimpiä maailmanuskontoja taiteellisesti. Näyttelyjen monipuolisuuden ja yleismaailmallisuuden ansiosta pohjoinen Suomi voi tuntea itsensä erottamattomaksi osaksi maailmaa ja kasvattaa kansalaisiaan tässä hengessä.

Miten paljon musiikkifestivaaleja Suomessa järjestetäänkään kesän aikana! Jokainen itseään kunnioittava pikkukaupunki on kehittänyt oman musiikkijuhlansa ja jalostaa sitä edelleen edeten etukäteen huolellisesti laaditun ohjelman mukaan, mainostaen tapahtumaa ja antaen tarkkaa tietoa siitä muun muassa Internetissä. Tämä tehdään turistien – eikä vähimmissä määrin venäläisten turistien – houkuttelemiseksi, mutta myös siksi, että voisi tuntea itsensä riittäväksi ja sellaiseksi, että kaikki on järjestyksessä. Eikö pieni Mikkelin kaupunki olekin ylpeä siitä, että siellä vierailevat Gergijev ja Bašmet? Savonlinnassakaan, jonka vanhassa linnassa järjestetään milteipä Euroopan paras oopperafestivaali, kunnianhimoa ei ole yhtään vähempää. Viime kesänä tulin käyneeksi tämän tapahtuman avajaisissa yhtenä sen sponsorina toimineen Fazer-yhtiön kutsusta. Ohjelmassa oli Faust. Esiintyjäkaarti oli kansainvälistä ja tunnelma epätodellinen. Tuulenpuuskat puhalsivat saliin, ja siellä lenteli lintuja. Väliajalla saleissa ja kasemateissa käyskenteli arvokkaita herrasmiehiä ja avokaulaisiin pukuihin pukeutuneita naisia. Yhtiön johto kunnioitti vaimojensa kanssa festivaalien avajaisia läsnäolollaan. Siellä samppanjaa korkea-arvoisille vierailleen tarjosi myös kaikkivoipaisen Nokian johtaja. Kuvaavaa on, että VIP-ihmiset liikkuivat ilman turvamiehiä tai sitten nämä olivat niin taitavasti naamioituja, etteivät he pistäneet silmään.

Fazer syntyi aiheekseni riippumatta Mandelštamista ja hänen lapsuudenaikaisista Viipurin-muistelmistaan (”Jossakin Fazerin konditoriassa vaniljaleivoksien ja kaakaon ääressä, sinisten ikkunoiden takana reenjalasten narskuntaa ja kulkusten helinää...”). Jokin aikaa sitten tämä kuuluisa suomalainen yritys osti Pietarin suurimman leipomon, Hlebnyi Dom -yhtymän, ja sen perään vielä neljä muuta leipomoalan yritystä Venäjältä. Kyseessä ei ole mikään suklaanamusten valmistus vientiä varten, vaan massiivinen tuotanto, johon suomalaisomistaja asettaa standardinsa. Tai tarkemmin sanottuna tasoittaa niitä rajan molemmin puolin. Valmistelin tästä aiheesta aineiston, joka ilmestyi Russki Metsenat-aikakauskirjan joulukuun numerossa (www.rusmecenat.ru). Savonlinnassa alkanut ja Pietarissa jatkunut tuttavuus Hlebnyi Domin pääjohtajan Harri-Pekka Kaukosen (hänhän on myös Fazer-yhtymän varatoimitusjohtaja) kanssa osoittautui siis sangen hyödylliseksi.   

Minkä tahansa yrityksen menestys riippuu siitä, kuinka paljon liikekumppanit ymmärtävät ja täydentävät toisiaan. Niinpä Harri-Pekka suomalaisen kansanluonteen ominaisuuksia pohdiskellessaan mainitsikin ennen kaikkea sisun, eli määrätietoisen sinnikkyyden, osittain jopa suoraviivaisuuden, kyvyn edetä päätöksen tehtyään kohti määränpäätä asfalttijyrän siroudella. Venäjäksi sitä voisi kutsua sanalla upjortost, ’uppiniskaisuus’.

Kertoessaan omasta mielestään tyypillisistä venäläisten luonteenpiirteistä Harri-Pekka mainitsi myös viisikirjaimisen venäjänkielisen sanan авось  (avos’), jonka hän äänsi nelikirjaimisena muodossa авос  (avos). Sana merkitsee suomeksi ’ehkä’, ’kenties’, ja Harri-Pekka määritteli sen yhteistä nimittäjää löytämättömien vaihtoehtojen luovaksi runsaudeksi. Yritetäänpä näin. Tai näin. Ja katsotaan, mitä siitä tulee, meni sitten syteen tai saveen.

Ja eihän se ole mennyt syteen eikä saveen vaan suoraan huipulle! Hlebnyi Domin vanhat tilat on varustettu uudenaikaisilla laitteilla. (Uuden tehtaan rakentaminen on edessä lähitulevaisuudessa.) Venäläiset ovat onnistuneesti omaksuneet Suomessa vakiintuneen leivän paloittelu- ja pakkaustavan, muovisten pakkauslaatikoiden käytön epähygieenisten puulaatikoiden sijaan sekä Venäjän markkinoilla periaatteessa uusien, mutta ostajia nopeasti viehättää alkaneiden Puikuloiden ja marjapiirakan tuotannon, jossa on säilytetty venäläiset leivontaperinteet. Lisäksi Hlebnyi Domin sosiaalipaketti on yksi toimialan ansiokkaimmista. Yrityksessä on venäläisiä sisu-asenteen kannattajia, ilman sitä hanke ei olisi onnistunut, mutta Harri-Pekka tunnusti, että kaikista mentaliteettieroista venäläinen ”avos” on kuitenkin eniten lähellä hänen sydäntään. Nyt on vielä totutettava suomalaiset kuluttajat perinteisiin venäläisiin kekseihin, prjanikeihin, joista Hlebnyi Dom on kuulu.

Hlebnyi Domin kokemus saa uskomaan, että konvergenssi on mahdollista ja sitä paitsi välttämätöntä kummallekin osapuolelle. Mikä vielä saa vakuuttuneeksi tästä? Se, että tsaarinvallan aikana Fazer ja sen lisäksi muitakin suomalaisia tuotemerkkejä syntyi ja vahvistui Pietarissa.

Suvussaan kulkeneen jalokiviseppäperinteen omaksunut Annette Tillander kertoi minulle Helsingissä sijaitsevaa ateljeetaan esitellessään siitä, kuinka hänen isoisänsä isoisä 11-vuotiaana poikasena lähti Pietariin, jonne tämän vanhempi suutari-veli oli jo asettunut asumaan, ja opiskeli siellä tarmokkaasti jalokivioppia 12 vuotta ja aloitti kaupungissa sitten liiketoimintansa vuonna 1860.

Alexander Tillanderin työhuone sijaitsi aivan Pietarin keskustassa, Bolšaja Morskaja ja Gorohovaja -katujen kulmassa. Hän toimitti kultaisia rannekoruja Nevski prospektin arvostettuihin liikkeisiin ja teki 18–20-tuntisia työpäiviä, kunnes sai hankittua itselleen omia asiakkaita muun muassa Ranskasta ja Ruotsista ja alkoi saada tilauksia tsaarin hovilta. Alexander Tillander perehdytti samannimisen poikansa tarkkaan käsityöläisammattiin ja antoi tämän edustaa yritystään Pariisin maailmannäyttelyssä. Usein heidän liikkeessään pistäytyi kaupungissa asuneita kuuluisuuksia, kuten Nobelin veljekset. Vuonna 1911 yritys muutti Nevski prospektille (Malaja Konjušennaja  -kadun kulmaukseen), jonka jälkeen sen liikevaihto kaksinkertaistui. Sitä seurasivat sota, inflaatio ja vallankumous. Vuoden 1917 syyskuussa Alexander nuorempi ennätti muuttaa Helsinkiin ja pelastaa siten ”porvarillisen” liiketoimintansa, mutta hänen isänsä kuoli siitä vuoden kuluttua Pietarissa, silloisessa Petrogradissa.

Mikä onkaan dynastian merkitys! Alexander nuoremman lapsenlapsi (Annetten isä), parhaiden suomalaisten korusuunnittelijoiden opissa ollut Torbjörn Tillander uskaltautui jatkamaan liiketoimintaa yksin. Hän loi 45-vuotisen uransa aikana kullasta ja jalokivistä noin 10 000 pientä mestariteosta. Torbjörnin tyttäret Annette ja Tina tulivat hänen avukseen 1980-luvun alussa. Isänsä kuoleman jälkeen Tinasta tuli yrityksen toimitusjohtaja ja Annettesta korusuunnittelija. Nykyään venäläisturistit ostavat innokkaasti hänen suunnittelemiaan koruja. Tässä tarinassa Venäjä ja Suomi ovat punoutuneet yhteen niin tiiviisti, ettei niitä saa toisistaan eroon, vaikka haluaisikin.

Eikä niitä tarvitse irrottaakaan, sisu ja ”avos” näyttävät vielä, mihin ne pystyvät! Sillä välin kiitos Suomelle siitä, että se on lähellä, sillä tämä auttaa meitä mahdollisuuksien mukaan silmäilemään ympärillemme, katsomaan tarkemmin itseämme ja ajattelemaan loppuun saakka jotakin tärkeää. Maiden ja kansojen olemassaoloon liittyvien yleismaailmallisten kehityskulkujen suhteen voidaan tuskin puhua tuurista. Kyseessä on pikemminkin onnellinen naapuruus, yhteinen historiallinen kohtalomme.

P.S. Tarkoitukseni on tutustuttaa venäläisiä lukijoita, etenkin Suomen lähimmän miljoonakaupungin Pietarin asukkaita, Suomen osaamiseen Kak eto delajetsja v Helsinki (”Miten se tehdään Helsingissä”) -projektini avulla. Kysymys on taaskin samasta asiasta: aineistossa perehdytään siihen, miten lähinaapurimme organisoivat elämäänsä, ja tarkastellaan viranomaisten ja kaupunkien palveluiden toimivuutta, perinteitä ja mentaliteettia sekä kansalaisyhteiskunnan normeja. Ehkä jotkut niistä kelpaisivat meillekin?

Tähän osaamiseen keskitytään esseesarjassa, jossa käsitellään yli 20:tä eri aihetta, muun muassa sitä, miten helsinkiläiset valitsevat kaupunginvaltuuston, tekevät kaupunkisuunnittelua, valvovat kaupungin siisteyttä ja viettävät vapaa-aikaa. Suurin osa aineistosta on jo valmis ja tarvitsee enää vain täydennystä. Hanketta tuetaan Pietarin ja Helsingin kaupunginhallintojen toimikunnissa ja parhaillaan etsitään rahoittajia sen loppuun saattamiseksi.   

Jos olette kiinnostuneita, ottakaa yhteyttä sähköpostitse osoitteeseen sosnov@pressa.rus.net.

Arkadi Sosnov